Tästä täytyy tulla hyvä päivä. Aamulla jaksan nousta jo toisen herätyskellon pirahduksen jälkeen, usein vaaditaan vähintään kolme. Aamiaisella onnistun kuin onnistunkin tiristämään teeheni viimeiset pisarat muodottomasta hunajaputilosta ja saan nauttia juoman ilman kitkerän karvasta jälkimakua. Aamun kruunuksi autovanhukseni pärähtää kerralla käyntiin jäisen kohmeen alta, vaikka olen unohtanut kytkeä päälle lohkolämmittimen. Ei huono.
Olen hyvissä ajoin työpaikalla, päiväkodilla, ja joudan pysähtymään pieneen juttutuokioon juuri ulko-ovesta sisään törmänneen neljävuotiaan kanssa. ”No huomenta. Mitäs sulle tänään kuuluu? Mitä sun joulukalenterista tuli tänä aamuna? Näkyikös siellä matkalla jo tonttujen lakkeja?” Neljävuotias katsoo aikuista kasvoillaan ilme, joka sanoo: ”Ja kummallako meistä on se kyselykausi meneillään?” Sitä huomaamatta aikuinen jatkaa tankkaamista: ”No mitä toivot joululahjaksi, joko oot kirjoittanut pukille?” Neljävuotiaan ilme ei värähdä. Vastaus napsahtaa kuin apteekkarin hyllystä kanta-asiakkaan ostoskoriin ja aikuinen jää sanattomaksi.
Aamupäiväulkoilua, vauhtia ja vaarallisten tilanteiden ennakointia. Päiväkodin pihaa peittää ohuen ohut lumikuori ja lapsille sen viesti on selkeä: Pulkat ja liukurit esiin! Saako ottaa lumiauran? Aikuinen vastaa ettei lunta ole vielä tarpeeksi, mutta lähipäiville on luvattu lisää lumisadetta. Ja jäinen rinne on nyt sitten tosi vaarallinen, siihen ei voi nyt mennä. Otetaan lumikolat! Kuuluu pettynyttä nurinaa. Lapioita ja ämpäreitä haalitaan, onneksi on mistä leipoa. Kuormurit pääsevät talvirengastestiin ja jokunen kolakin löytää työntäjän. Neljävuotias ei tyydy aikuisen tylsään näkemykseen, vaan päättää että vähästä lumesta on otettava kaikki irti. Kuudennen tai seitsemännen takaisinkäännytyksen jälkeen pieni päre palaa rinteen juurella. Aikuiset on NIIN tyhmiä!
Myöhemmin ennen päiväruokaa, luetaan porukalla jouluista satua. Toistakymmentä kolmesta viiteenvuotiasta istuu rauhallisina pitkillä penkeillä, tarkasti puuhun teipatun nimensä päällä. Hetken aikaa. Ihanan tuntunen paita, kielellä saa muuten aikaan kivan jänniä ääniä, kuinka monta kierrosta minuutissa polvien päällä istuen voikaan ottaa….? Aamuinen haastateltu, leikkipihan taistelupari istuu aikuisen vieressä hiljaa ja kuuntelee. Puolivälissä kertomusta lapsi kiipeää aikuisen syliin ja puristaa ison peukalon pieneen nyrkkiinsä. Tarina päättyy. Onnellisesti.
Kukko puuron keitti…kaikki lapset syömään.
Iltapäivällä pihamaata kuorruttaa jo mukavan paksu kerros pehmeää valkoista. Puiset aurat pääsevät tositoimiin, lumienkelten parvi on laskeutunut pallokentälle. Jäiseen rinteeseen ei edelleenkään ole menemistä, vaikkei tarvetta kielloille enää olekaan. Pihan täydeltä innostunutta touhua ja tohinaa. Ihanaa kun tulit talvi, viivythän kevääseen asti!
Niin, mitä vastasikaan neljävuotias aikuisen uteluun joululahjatoiveesta?
”Hyvää päivää.” Täysin sydämin yhdyn pienen ystäväni toiveeseen ja lisään siihen mielessäni…”vuoden jokaiselle päivälle.” Tänä
vuonna taisi yksi parhaista lahjoista saapua jo viikon etuajassa.
