Katson valokuvaa asiakkaani hyllyssä. Siinä hymyilee noin 25 vuotias pariskunta vastikään kastetun lapsen kanssa. On kesä ja vanhempien silmissä näkyy väsynyt, mutta onnellinen hymy. Kuva on lähetetty isomummille toiselle puolelle Suomea.
Isomummi asuu yksin, mies on kuollut jo 12 vuotta sitten 48 vuoden yhteiselon jälkeen. Isomummilla on vähän liikkumisen kanssa ongelmia, mutta voi henkisesti oikein hyvin. Viemme hänelle lämpimän aterian joka arkipäivä ja samalla vaihdamme sanasen silloin tällöin. Tiedän hieman hänen perheestään, terveydentilastaan ja elämästään. Hän on iloinen ja reipas häntä kohtaamista terveyshuolista huolimatta ja jaksaa vielä löytää motivaatiota kuntoutua. Olen kuitenkin huomannut miten yksinäinen hän on ja kaipaa juttuseuraan. Annan minkä voin. Lopulta huikkaan hyvät ruokahalut ja lähden jatkamaan matkaani.
Jään miettimään omia isovanhempiani, jotka ovat olleet taivaassa jo yli 10 vuotta. Molemmat lähtivät alle 80 vuotiaina, sekä mieheni isoäitiä joka porskuttaa edelleen omakotitalossa 89 vuoden iässä. Olenko onnellisessa asemassa ettei minun juuri nyt tarvitse miettiä miten vanhempani tai isovanhempani pärjäävät yksin tai laitoksessa? Olen. Mutta kohta sekin on edessä, että etsin paikkaa omille vanhemmilleni.
Onko se paikka sitten yksinäinen kerrostaloyksiö, iloinen palveluasumisen yksikkö vai vuodeosasto, sitä en voi tietää. Toki se voi olla oman kotini yläkerta, johon varsinkin äitini on kaavaillut muuttavansa jossain vaiheessa. Toistaiseksi häntä odottaisi kylmä ullakko…
Palaan työpöytäni ääreen ja suljen aktiivisesti pois ajatuksistani yksinäisen vanhuksen ja kaukana asuvan lapsenlapsenlapsen.
Seuraavana päivänä palaan samaiseen asuntoon. Vilkaisen taas kuvaa hyllyssä ja mummo huomaa tämän. Hän alkaa vuolaasti kertoa tästä pienestä ihanasta pallerosta, hänen nimensä ja miten hän jokeltelee ja katselee ja kääntyilee reippaasti. Mummo tuntee selkeästi iloa uudesta sukulaisestaan. Ilo kantautuu hänen silmiinsä asti eikä jutusta meinaa tulla loppua. Mietin mistä hän tämän kaiken tietää? Miten voi kertoa palleroisen lättänästä nenästä, kasvavasta tukasta ja ihanan kuuloisesta jokelluksesta? Toki tuon kaiken voi selittää puhelimessakin.
Kysyn onko hän nähnyt lasta ja hän vastaa myöntävästi. Mietin miten voi pientä lasta kuljettaa 5 tunnin matkan päähän isomummia katsomaan. Mummo varmaan huomaa hämmennykseni ja hymyilee vinosti. Sitten hän osoittaa tablettia pöydällään. ”Tällähän myö tavataan joka päivä!” hän hihkaisee lähes voitonriemuisena. Todellako? Ja todella, tämän reipas seniori osaa ottaa kaiken hyödyn irti nykypäivän teknologiasta ja soittelee ”kypellä” läheisilleen.
Sieltä näkee miten sukulaiset voivat, pienen paaperon kasvun vaiheet, kodin sisustukset ja lasten laulut. Tarkemman juttelun jälkeen tiedän, että ruudun kautta hoituvat myös lääkkeiden oton varmistukset, tuolijumpat ja venyttelyt. Areenasta katsellaan Rintamäkeläisiä ja lehdet luetaan netin kautta.
Lähden hymy huulilla. Olenpa ollut kapeakatseinen! Vaikka tabletti ja kännykkä eivät korvaa ihmistä, ne antavat kyllä hyvän sijaisen. Puhumisen sijaan näkeminen tuo ihan uuden ulottuvuuden yhteydenpitoon. Ja kuinka vaivattomasti osa ikääntyvistä nauttii tästä kehityksestä. Mikään loputon vastaus ei teknologia ja robotit ole ikääntyvien hoidossa, mutta ainakin tässä elämäntilanteessa tällä mummolla se on varsin hyvä lisä sosiaalisiin kontakteihin.
Kaivan kännykän taskustani ja soitan isälleni. Epäilen hänen olevan lukemassa kirjaa kiikkustuolissa. No eipä ollut, Youtubesta kuunteli sinfoniaa ja tabletilta luki nettikirjastosta lainaamaansa teosta. Seuraavaksi kaivaa appleTV:sta eilen tulleen elokuvan. Tuijotan luuriani: miten minä olen ihan ulalla!?
Terveiset keittön kulmilta
Jenni
