Tunsin pikkutytön, joka oli aina erilainen. Poikamainen. Olin itsekin nuori, mutta muistan miettineeni millaiseksi tyttö kasvaisi. Ainoa ajatukseni tuolloin oli, että hänestä ehkä tulee lesbo. Nyt se ajatus naurattaa. Vähänpä tiesin ja vielä vähemmän ymmärsin. Nyt ymmärrän enemmän.
Pyysin tätä nyt jo aikuistunutta henkilöä kertomaan millaista on elää väärässä kehossa. Pienten lasten äitinä halusin kuulla enemmän siitä, millainen hänen tiensä on ollut. Minulle tässä tarinassa on ollut paljon pohdittavaa, sillä Priden teeman mukaisesti; ”rakkaus kuuluu kaikille.”
Kunnioituksesta läheisiä kohtaan tarina on nimetön. Kirjoittajan pohdinnat ovat minun.
”Mun ensimmäiset kokemukset erilaisesta sukupuoli-identiteetin ilmaisusta on varmaankin kakkos- tai kolmosluokalta, kun varta vasten vein äidin poikien puolelle vaatekaupassa ja näytin minkälaisen paidan haluaisin. En muista, että äidillä olisi siinä vaiheessa ollut ongelmaa sen kanssa, se oli kuitenkin pukenut mut mun kaksoissiskon kanssa samoihin vaatteisiin koko ikämme ja ehkä ajatteli, että kokeilkoon nyt mitä haluaa.
Samoihin aikoihin olin mukana lastenteatterinäytelmässä, jossa lauloin yhtä päärooleissa. Rooliasuista ei oltu paljoa puhuttu etukäteen, joten järkytys oli sitäkin suurempi kun menin pukusovitukseen ja näin, että mun asuksi oli valittu pöyhkeä ja koristeellinen keltainen mekko. Jotenkin pukusovituksesta selvisin, mutta jälkeenpäin menin vessaan itkemään ja muistan miettineeni miten mekon päällepukeminen tuntui niin pahalta enkä halunnut enää esiintyä. En vielä sillon tiennyt miksi, mutta mulla oli vahva tunne siitä, etten halua näyttää siltä mitä peilissä näin. Mekko puristi kaikista vääristä paikoista enkä halunnut olla sekuntiakaan se päällä. Koin valtavaa ahdistusta siitä, kun tiesin, että siltähän tyttöjen pitää näyttää eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa. Olin kahdeksanvuotias ja tää oli viimeinen kerta kun pidin mekkoa päälläni.”
Muistan kun mekkoja, hörsylöitä ja glitteriä rakastava esikoistyttöni halusi Ryhmä Hau ”crocksit”. Niissä oli tummansininen pohja ja mielestäni ne näytti poikamaisilta. Ääneen en tätä sanonut vaan koitin tarjota tilalle vaaleanpunaisia Frozeneita. Hän halusi Ryhmä Haut, sillä ei hän nähnyt niissä mitään poikamaista. Hänelle ne oli lempparihahmoilla kuvitetut kengät. Katsoin itseäni peilistä ja häpesin omaa vanhanaikaista asennettani sekä määritelmää, johon lankesin. Minulla ei ollut siihen oikeutta. Esikoinen sai haluamansa kengät.
”Vuosien varrella oon käynyt äitini kanssa tahtojen taistelua satoja kertoja siitä, miten ”poikamaisia” vaatteita mä haluan pitää ja toisaalta kuinka poikamaisia vaatteita se antaa mun pitää. Toisaalta se on mukisematta lähtenyt mun kanssa vaatekauppoihin ja mielellään auttanut erilaisten, selkeästi pojille suunnattujen vaatteiden ostamisessa, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän sillä alkoi olla mielipiteitä siitä mikä on liian miesmäistä mulle. Äiti osti mulle neutraaleja, tummasävyisiä vaatteita kunhan ne oli naisten osastolta. Ehkä se oli sen tapa varmistaa itselleen, että olin edelleen tyttö, vaikka mun oma kompassi oli tässä vaiheessa jo hyvin maskuliinisen ilmaisun puolella.”
Ymmärrän hänen äitinsä tarvetta. Rakastan omia lapsiani juuri sellaisina millaisiksi he minun mielestäni ovat syntyneet. Olisi väärin sanoa, että toivon heidän pysyvän syntymäsukupuolessaan, sillä minähän en itseasiassa tiedä millaiseksi he ovat syntyneet. Tiedän vain sen, millaiseksi heidät on määritelty. Myönnän silti, että sydämeni toivoo heidän pysyvän sellaisina kuin he nyt ovat.
”Myöhemmin kun mun ”poikatyttövaihe” ei vaikuttanut menevän ohi, äitillä alkoi selkeästi olla ongelmia sen kanssa kun valitsin liian miehekkäät saappaat tai lakin tai puvun juhliin. Kannanotoista tuli paljon kärkkäämpiä ja joskus se jopa kieltäytyi lähtemästä mun kanssa kaupunkiin, jos en vaihtaisi hattua.
Mulla on kaksi siskoa, joista toinen on vielä kaksoissisko. Ehkä osaltaan sen vuoksi sukupuoli on vielä korostunut jotenkin eri tavalla. Äiti oli mielessään kolmen tytön äiti ja koulussa me oltiin siskon kanssa ne kaksostytöt. Koska pukeuduin suurimman osan ajasta kuin kaikki luokan muutkin pojat, tuntemattomat luulivat mua usein pojaksi. Muistin aina nopeasti korjata ellei joku ehtinyt ensin, vaikka salaa tunsin innostusta ja hyvää mieltä siitä, ettei mua ainakaan luultu tytöksi. Toisaalta ihmettelin, miksi tytöksi kutsuminen tuntui mulle täysin irralliselta enkä ollenkaan ymmärtänyt mitä sillä haettiin. Samanlaista irrallisuutta tunsin omasta nimestäni, joka oli mielestäni hyvin feminiininen. Näiden seikkojen vuoksi koulussa oli kaikkein kivuttominta juuri mahdollisimman neutraaleissa aktiviteeteissa. Parijaot, jotka tehtiin numeron eikä sukupuolen mukaan. Liikunnan tanssitunnit, joissa jokainen sai valita parinsa ilman perinteistä sukupuolijakoa. Itse kuitenkin koin jo silloin kivuliaaksi tilanteet, joissa sukupuoli tuotiin esiin ja entistä enemmän silloin, jos se esimerkiksi esti minua osallistumasta haluamaani toimintaan kuten poikien pallopeleihin.
Identiteettiään pohtivalle lapselle neutraali, yksilöllisiä valintoja kunnioittava ympäristö olisi ollut paras mahdollinen tila kasvaa ilman muualta määritellyn sukupuolen leimaa ja sen mukana tulevia odotuksia.”
Enemmän kuin toivon lasteni pysyvän minun määritelmäni mukaisena, kuitenkin toivon, että sydämeni osaisi olla herkkä ja avoinna tukemaan heitä juuri sellaiseen elämään kuin he itse kokevat syntyneensä. Eiväthän he elä minun elämääni vain omaansa. Sukupuolen korjaaminen olisi minulle vanhempana kriisi, mutta äitinä toivon lapsilleni parasta mahdollista elämää eikä heidän elämänsä ole paras mahdollinen väärässä kehossa. Silloin olisi minun tehtäväni käsitellä kriisini ja rakastaa ehdoitta.
Miksi?
”Kaikessa yksinkertaisuudessaan se merkitsee sitä, että saan mahdollisuuden elää. Itellä ainakin itsetuhoisuus johtui just siitä, että siinä tilanteessa ja kehossa eläminen oli niin hirveetä, että ainoa pakokeino ois ollut päättää oma elämä. Tohon prosessiin pääsy tarkoittaa sitä, että mulla on pääsy vähentämään hoidoilla omaa kehoristiriitaa ja ylipäätään mahdollisuus elää yhteiskunnassa elämää, jossa joka kerta ei tarvi ahdistua henkkarin näyttämisestä tai joutua selittämään itseään ja identiteetin ilmaisua. Eihän se prosessi näin muunsukupuolisena oo lähelläkään täydellistä ja oon joutunut nöyryyttämään itteeni ja taipumaan takaperin, että pääsisin niihin hoitoihin jotka tarvitsen, mutta tässä vaiheessa se on se hinta mikä on pitänyt maksaa elääkseen.”
Siksi, että on annettava mahdollisuus olla sitä mitä ihminen itse kokee. Tietämättömyydestä johtuvaa toisen ihmisen hyvinvointia merkittävästi vaarantavaa lokerointia ei saisi tapahtua. Meillä on pieniä tyttöjä ja poikia, mutta myös esimerkiksi muunsukupuolisia, jotka eivät halua tulla määritellyksi sukupuolensa perusteella. Ei muunsukupuolisuus tai seksuaalinen suuntautuminen tartu. En minä muutu mieheksi tai kadota omaa sukupuoli-identiteettiäni hyväksymällä toisen ihmisen yksilönä. Ei ole kenellekään vahingollista olla sukupuolisensitiivinen (joka muuten sekin tarkoittaa eri asiaa kuin sukupuolineutraalius).
Mikä minulle on ollut merkityksellisintä? Kun vuosien tauon jälkeen kohtasin tämän tarinan päähenkilön, koin yhtä suurta lämpöä kuin silloin, kun hän oli vielä minunkin määritelmäni mukainen ja etsi pääsyä ulos. Oli kuitenkin selvää, että hän oli muuttunut. Tilalla oli täysin erilaisella valolla ja itsevarmuudella varustettu nuori ja se jos mikä on oman asenteen muuttamisen arvoista.
Yksilöllisyyttä kunnioittavin terveisin,
Anna Mattila
Toiminnanohjaaja
OmaKamu –toiminta
