(03) 8725 130

Puhutaan yhdessä

2.2.2018

Kävelen kahvilan ohi. Ovesta tulvahtaa ihana vastajauhetun kahvin tuoksu. Ennen kuin huomaankaan, seison kahvilan jonossa. Vasta siinä vaiheessa tajuan, että minunhan pitäisi tilata kahvini vieraalla kielellä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi – huh, vielä viisi asiakasta on jonossa ennen minua. Alan kuumeisesti miettiä, miten kahvi tilattiinkaan saksaksi. Yritän kaivaa mieleni sopukoista saksan kielen sanoja ja rakenteita. Jono lyhenee, ja kohta on jo minun vuoroni. Sydän tykyttää, kädet alkavat hikoilla, mitähän tästä oikein tulee.

Edessäni oleva asiakas sanoo jotain myyjälle, joka naurahtaa hänelle takaisin ja nostaa vitriinistä hänelle herkullisen näköisen pullan kahvin seuraksi tarjottimelle. Nyt olisi minun vuoroni. Selvittelen hieman kurkkuani ja sanon hitaasti värisevällä äänellä: ”Guten Tag. Ich möchte eine Tasche Kaffee, bitte.” Myyjä katsoo minua hymyillen ja kaataa kuppiin höyryävää kahvia. Ennen kuin hän ehtii sanoa minulle mitään, ojennan hänelle rypistyneen 5 euron setelin, jonka hän ottaa ja antaa minulle 3 euroa takaisin. ”Vielen Dank”, kuiskaan ja kävelen vapaana olevaan ikkunapöytään. Istun alas ja tunnen, miten sydämeni lyö vieläkin kuin urheilusuorituksen jälkeen. Sekoitan lusikalla kahviani ja tajuan, etten muistanut pyytää siihen maitoa. No, nyt juodaan kahvi mustana. Toista kertaa en kyllä halua mennä tuonne tiskille puhumattakaan siitä, että minun pitäisi muistaa, mitä on maito saksaksi ja että miten sitä pyydettäisiin kohteliaasti.

Kuulostaako tutulta? Liian moni vähättelee omaa kielitaitoaan ja jännittää vieraalla kielellä puhumista. Syitä tähän on varmasti yhtä monta kuin on kielenpuhujiakin, mutta moni varmasti pelkää epäonnistumista ja sitä, että sanoo väärin eikä muista, mitä se kielioppikirja opettikaan tästä rakenteesta. Opettaessani suomea vieraana kielenä maahanmuuttajataustaisille opiskelijoille, yritän kannustaa heitä heti alusta alkaen rohkeasti puhumaan suomea aina kun heillä on siihen tilaisuus. Uskon vahvasti siihen, että kieltä oppii parhaiten käyttämällä sitä erilaisissa tilanteissa. En tietenkään väheksy kieliopin, rakenteiden ja oikeakielisyyden merkitystä, sillä niilläkin on oma tärkeä osansa kielen oppimisessa, mutta mitä hyötyä on osata kielioppi täydellisesti, jos ei ole rohkeutta käyttää kieltä omassa arjessaan.

Omassa ryhmässä opiskelijoiden on turvallista harjoitella erilaisten teemojen kautta sanastoa ja kielen käyttöä arkipäivän tilanteissa. Painotan opiskelijoille usein sitä, että koulussa oppitunneilla he saavat työkaluja ja rakennusvälineitä kielen oppimiseen, mutta kun he astuvat luokan ulkopuolelle, alkaa se todellinen, oikea kielen oppiminen heidän käyttäessään kieltä erilaisista arkisissa tilanteissa; kaupoissa, kirjastossa, virastoissa –niin ja tietysti ravintoloissa ja kahviloissa, eihän niitä sovi tässäkään unohtaa.

Olemme nyt tämän Minun Suomeni III -ryhmän kanssa opetelleet suomen kieltä yhdessä syyskuusta 2017 alkaen, ja on ollut ilo huomata, miten opiskelijoiden kielitaito on kehittynyt tässä ajassa. On ollut myös mahtavaa nähdä, miten heidän rohkeutensa käyttää kieltä on kasvanut näinkin lyhyessä ajassa. Aikaisemmin kieli vaihtui helposti englanniksi, jos aihe oli haastavampi tai vieraampi, mutta nyt suomen kielellä voidaan jo hoitaa suurin osa asioista niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Tämä on juuri sitä kielitaitoa, minkä olen halunnut opiskelijoideni oivaltavan. Se, että taivuttaa jonkun sanan vähän eri tavalla tai laittaa sanat eri järjestykseen, ei ole vakavaa. Vakavaa on se, että jättää sanomatta asian sen takia, että pelkää tekevänsä virheen.

Se, mitä jokainen suomea äidinkielenään tai muuten suomen kieltä käyttävä voi tehdä, on rohkaista kielenoppijaa käyttämään kieltä. Riittää, että huomioit ihmisen ja kysyt häneltä kuulumisia. Näin kielenoppija saa tilaisuuden harjoitella oppimaansa, ja sitä kautta hän saa varmuutta ja itseluottamusta käyttää kieltä. Juttutuokio voi olla opettavainen tilanne puolin ja toisin; siinä missä kielenoppija oppii sinulta uusia sanoja ja fraaseja, voi natiivi kielenpuhuja rohkaistua käyttämään itsekin opiskelemaansa kieltä ”oikeassa elämässä”. Jutellessani suomeksi kieltä opiskelevan kanssa en todellakaan etsi hänen puheestaan virheitä tai erikoisuuksia. Sen sijaan arvostan todella paljon sitä, että hän haluaa puhua kanssani suomea ja että hän uskaltaa ottaa riskin tulla väärinymmärretyksi. Tätä rohkeutta käyttää kieltä haluaisin oppia heiltä. Ehkä seuraavan kerran mennessäni saksalaiseen kahvilaan jännittävintä ei olekaan se, miten tilaan kahvini vaan se, mitähän herkkuja siellä vitriinissä on kahvin seuraksi tarjolla. Puhutaan rohkeasti osaamiamme kieliä ja rohkaistaan muitakin tekemään niin. Annetaan kielten oppijoille mahdollisuuksia käyttää kieltä ja näyttää, miten hyvin he sitä osaavat.

Puheliasta helmikuuta kaikille!

-Niina